Helsinki-Cotonou Ensemble

BENININ MATKAPÄIVÄKIRJA

 

Tässä on matkapäiväkirjamuotoon kirjoitettu artikkeli, joka julkaistiin VIlla Karon tiedotuslehdessä joulukuussa 2012. Kirjoitus on pitkä, mutta silti hyvin tiivistetty versio tapahtumista. Enjoy! 

 

t. Janne

 

 

 

 

MUSIIKKIMATKALLA AFRIKASSA

 

 

Seisomme Cotonoussa, Jonquet:n kaupunginosassa pienen katubaarin tiskillä, kaoottisen taksiaseman vieressä. Kello on noin 11 illalla, on säkkipimeää ja olemme laskeutuneet Cotonouhun, Beniniin n. 3,5 h aikaisemmin. Sittemmin olemme selvittäneet tullimuodollisuudet, tsekkautuneet hotelliin, nauttineet illallista ja istuneet panttivankeina beniniläisen poliisiauton lavalla. Maksoimme lopulta itsemme vapaiksi, ja poliisit saivat illallisensa.

 

Matkakumppanini Juha Räsänen ja Sampo Riskilä ovat ensimmäistä kertaa Afrikassa, joten heidän tuntemuksensa ovat taatusti sekavat. Itse olen Beninissä toista kertaa, mutta ilta on ollut minullekin turhan tapahtumarikas. Kohotamme kuitenkin Sodabi- lasimme ja skoolaamme. Olemme päässeet tänne asti ja seikkailu voi alkaa.

 

Grand Popo (1. viikko)

 

Olemme tulleet Suomesta Guinean lahden rannalle Länsi Afrikkaan. Tarkoituksenamme on koota kahdeksan henkinen orkesteri Noel Saizonoun ja neljän muun beniniläisen muusikon kanssa, harjoitella paljon, esiintyä muutamaan otteeseen ja lopuksi äänittää aikaansaannoksistamme levy. Bändin nimi tulee olemaan Helsinki-Cotonou Ensemble.  Olemme saaneet etukäteen Suomesta käsin buukattua konsertit Cotonoun ranskalaiseen kulttuurikeskukseen 3.2. ja Villa Karoon 4.2.2012. Olemme valmistautuneet operaatioon Israelin armeijan rinkallisella äänitystekniikkaa, sähköbassolla ja -kitaralla kompakteine vahvistimineen sekä rumpusetin symbaaleilla.Ensimmäiset tehtävät ovat löytää treenikämppä ja rumpusetti. Sittemmin ovat vuorossa projektin finansseihin liittyvistä yksityiskohdista sopiminen afrikkalaismuusikoiden kanssa ja studion etsiminen. 

 

Jotakuinkin kaikki tätä lehteä lukevat tietävät millainen paratiisi Villa Karo on, joten maisemista ja Grand Popoon saapumisen synnyttävistä fiiliksistä ei sen enempää. 

Minulla on epämääräinen suunnitelma treenikämpän saamiseksi. Villa Karo ei tule kysymykseen, koska haluamme antaa muillekin stipendiaateille työrauhan. Sen sijaan ensimmäisen päivän päätteeksi marssimme Villa Karon viereisen ravintolan Farafinan merenrantaterassille iltapalalle. Ravintolan vt. johtajatar Fifi tervehtii meitä iloisesti ja muistaa minut heti kolmen vuoden takaiselta vierailultani. Syömme muistaakseni pelottavan mediumeja mutta herkullisia lihavartaita, ja kumoamme Beninoise -pulloja. Aterian päätteeksi esittelen asiani Fifille, ja se on sillä sovittu: Farafinan terassi on uusi treenitilamme. Saamme säilyttää soittimiamme hotellin tiloissa, ja keittiöstä saamme vedettyä terassille sähköt. Ainoa reunaehto on, että tarpeen mukaan olemme valmiita pitämään ainakin puolikkaita välipäiviä treeneistä ravintolan yksityistilaisuuksien tieltä. 

 

Rumpusetin hommaamiseen meneekin sitten viikko. Sitä etsitään mm. Cotonousta, Ouidahista ja Grand Popoa ympäröivistä kirkoista. Lopulta Villa Karon johtaja, Kwassi ottaa asian ystävällisesti hoitaakseen, ja hakee meille rumpusetin lainaksi neljäksi viikoksi Grand Popon ala-asteelta. 

 

Basso- ja kitarakaappien hommaaminen sisältää myös paljon hermojaraastavaa odottelua ja hervotonta komiikkaa, kunnes lopulta päädymme käyttämään Noel Saizonoun vanhoja rotansyömiä kotistereokaiuttimia. Sampon mukanaantuoma työkaluarsenaali tulee tarpeeseen hänen rassatessaan käytössäolevasta tekniikasta edes jokseenkin pelikuntoista. Kun reissuamme on kulunut viikko, pääsemme aloittamaan päivittäisen intensiivisen harjoittelun. 

 

Bändi!

 

Oltuamme Grand Popossa neljä päivää, lähden Noel Saizonoun kanssa pariksi päiväksi Cotonouhun selvittelemään tulevien viikkojen logistiikkaa ja tapaamaan bändimme tulevia jäseniä. Olen päättänyt pyytää ryhmäämme kolme muusikkoa Porto Novolaisesta Ahouandjinou -veljesten sarjasta. Heitä on kahdeksan veljestä jotka kaikki ovat muusikoita, ja hallitsevat pitkälti sekä Cotonoun että Porto-Novon musiikkiympyröitä.  Neljään heistä tutustuin edellisellä vierailullani 2009. 

 

Hyppäämme Noelin kanssa puskataksiin jossa on meidän lisäkseemme kaksi muutakin matkustajaa takapenkillä. Etupenkillä matkustajia on kuljettajan lisäksi kaksi. Auto on 80-luvun Peugeot jolla on ajettu arviolta puolitoista miljoonaa. Matka menee muuten hyvin, mutta auton pohja hohkaa epäilyttävästi polttavankuumaa ilmaa. Lisäksi matkaan kuluu kahden tunnin sijasta kolme tuntia, koska poikkeamme viemään jonkun perheen matkatavaroita jonnekin melkoisen kauaksi Cotonoun esikaupunkialueen sokkeloihin. 

 

Saavuttuamme lopulta perille vaatteet läpimärkinä hiestä, suunnistamme ensi töiksemme mopotakseilla keskustan tuntumaan Oscar ja Angelique Kidjon omistamalle studiolle. Oscar esittelee meille paikat. Hän on sujuvaa englantia puhuva vanhempi herrasmies, joka on opiskellut musiikkia Yhdysvalloissa ja matkustellut muutenkin paljon. Hänestä hehkuu sivistys ja ystävällisyys. Myöhemmin teemme Oscarista pienen videohaastattelun, joka tulee nähtäväksi Helsinki- Cotonou Ensemblen nettisivuille. 

 

Studio on Oscarin mukaan Cotonoun ensimmäinen kaupallisesti toimiva studio. Sen laitteisto on äkkisilmäyksellä peräisin 90- luvun alkupuolelta, ja osittain loppupuolelta. Oscar on ilmeisesti tuonut tavarat Yhdysvalloista opiskeltuaan siellä 80- luvun lopulla Berkleyn musiikkiyliopistossa. Huoneet vaikuttavat olevan ok, mutta soitin-, mikrofoni- ja äänityslaitteistovalikoima arveluttava. Muusikoille tiedoksi: signaaliketju oli digitaalimikserin läpi Alesiksen adatille.

 

Studion hinta on 60 000 CFA/ päivä, eli hivenen alle 100€. Päätän toistaiseksi hyväksyä studion äänityspaikaksemme, koska tuolloin en usko parempaakaan löytäväni. Jälkikäteen, kun äänityksemme ovat jo loppusuoralla, saan tosin kuulla, että vaihtoehtoja olisi ollut useampiakin. 

 

Studion jälkeen suunnistamme sittemmin kantapaikaksemme muodostuneeseen libanonilaiseen ravintolaan, Chez Tonyyn. Kadulla ravintolan ulkopuolella meitä odottaa aina yhtä iloinen ja vanhojen hyvien aikojen jazz- muusikoiden tapaan tyylikäs pianotaiteilija Didier Ahouandjinou. Ensitöikseen Didier valittelee lihoneensa sitten viime näkemisemme, ja ilmoittaa olevansa laihdutuskuurilla. Annan Didierille tuliaiseni, Yamahan melodican, ja tilaamme jokainen kaksi chawarmaa (jonkinlainen libanonilainen hyvin ruokaisa wrap) sekä isot pullot Castel-olutta. Laihdutuskuurista ei sinä iltana enää puhuta. Esittelen Didierille suunnitelmani bändiprojektin kulusta ja sen budjetista. Didier soittelee välillä veljilleen Jeremille ja Aaronille Porto Novoon, ja saatuamme heidän hyväksyntänsä paiskaamme kättä. Helsinki-Cotonou Ensemble on virallisesti perustettu! Myöhemmin samana iltana poikkeamme Noelin kanssa kuuntelemaan Didierin jazz/ high life -bändin keikkaa klubille, jonka nimeä en enää muista. Soitamme bändin kanssa muutaman biisin. Minä Didierille tuomallani meldodicalla ja Noel djembellä. Sittemmin painelemme tahoillemme yöpuulle. Noel veljensä perheen luo, ja minä ystäväni ja bändimme toisen lyömäsoittajan Peter Dandjin kotiin. Ensimmäinen yöni autenttisessa afrikkalaisessa kaupunkilaisasumuksessa on eksoottinen ja vähäuninen. 

 

Harjoittelua (viikko 2)

 

 Seuraavan viikon aikana Grand Popossa meille alkaa muodostua jonkinlainen päivärytmi. Aamupalan jälkeen laahustamme Farafinan terassille, pystytämme kamppeemme, ja tilaamme Fifiltä pannullisen kahvia. Mikäli olosuhteet ovat suotuisat, eli sähköa tulee pistorasiasta, työstämme Juhan ja Sampon kanssa tulevan bändimme ohjelmistoa noin kolmisen tuntia.  Tämän jälkeen lounas, ruokalepo, ja tavallisesti jotain tulevien viikkojen käytännönasioihin liittyvää säätämistä. Käytän lounaanjälkeistä aikaa usein myös biisiemme puhallinsovitusten kirjoittamiseen, tai kahdenkeskeiseen biisipalaveeraamiseen Noelin kanssa. Illalla pimeän aikaan harjoittelemme yleensä lisää yhdessä, ja tällöin Noel liittyy seuraamme. Ensimmäisten päivien illat menevät enemmän ideoita pallotellessa kuin yhdessä soittaessa. Noel esittelee meille kirjoittamiaan biisejä, joista valitsemme kolme parhaiten projektimme linjaan istuvaa. Vastaavasti me esittelemme Noelille mitä olemme saaneet aikaiseksi päivisin. Hän tekee huomioita käyttämistämme rytmeistä, esittää tarkentavia kysymyksiä ja laulaa itselleen ideoita muistiin puhelimeensa. Kolmannen päivän iltana soitamme jo yhdessä, ja saamme ensituntumaa siitä, miltä materiaalimme ehkä tulee kuulostamaan. Ensimmäisen viikon loppupuolella olemme jo saaneet äänitettyä kvartetillamme demot kuudesta biisistä. Poltamme demosta 4 cd-levyä, ja kirjoitan biiseistä piano-, basso- ja puhallinnuotit.

 

Viikonlopun lähestyessä päätämme lähteä Cotonouhun. Didier on kutsunut meidät katsomaan konserttiaan ranskalaisen trumpetistin, Nicolas Genestin, yhtyeen kanssa "Coco Cocktail" -nimiseen klubiin, Hevivin kaupunginosaan. On myös korkea aika saada Juha ja Sampo karaistumaan puskatakseihin, mopotakseihin ja muuhun Beninin perushässäkkään. Lisäksi meidän on toimitettava äänittämämme demot ja kirjoittamani nuotit Ahouandjinoun veljeksille sekä Cotonoussa asuvalle Peterille, jotta nämä pääsevät treenaamaan biisejämme tahoillaan. Suunnitelmissa on myös pistäytyminen Cotonoun ranskalaisessa kulttuurikeskuksessa näyttämässä naamojamme. Helmikuun kolmannen päivän keikkaamme siellä on nimittäin tässä vaiheessa enää noin kolme viikkoa aikaa. 

 

Cotonoun visiitti sujuu menomatkaa lukuunottamatta hyvin. Puskataksimme on 80- luvun Mercedes. Ilahdumme tästä, koska Mersu on harvinainen näky Beninissä ja härättää aina turvallisuuden tunnetta. Päästyämme liikkeelle meille kuitenkin selviää, että auton iskunvaimentimista ei ole juuri mitään jäljellä. Auto poukkoilee täysin holtittomasti. Kuljettaja väistelee noin 100km:n tuntivauhdissa maantiessä olevia monttuja autojen ja mopojen lappaessa vastaan vähintäänkin yhtä hotittomasti. Emme voi muuta kuin istua hiljaa ja valmistautua henkisesti jättämään taaksemme tämän maailman murheet. 

 

Kaikki Cotonoussa käyneet tietävät, että kun tullaan Grand Popon suunnasta, Cotonouhun johtava esikaupunkialue on ehkä saasteisin, tukkoisin ja muutenkin vaarallisin tienpätkä missään (paitsi olen varma, että Nigeriasta löytyy pahempiakin). Tällä kertaa vaaran tuntu ja kuoleman pelko saavat kuitenkin aivan uudet mittasuhteet. Mersumme alkaa nimittäin lähestymistiellä päästämään huomattavia määriä pakokaasua matkustamoon. Luontainen reaktio tällaisessa tilanteessa on tietenkin avata ikkuna. Ikkunasta kuitenkin tupruttaa sisään vähintään yhtä paljon pakokaasua ympäröivästä liikenteestä, tosin vielä hiekkapölyllä maustettuna. Ei auta kuin haudata nenä ja silmät kaula-aukosta jonnekin oman paidan uumeniin ja toivoa parasta. Vastaan, sivuilta ja takaapäin lappava holtiton liikenteen virta muuttuu tässä vaiheessa sivuseikaksi. Perille päästyämme otamme oluet. 

 

ENSIMMÄISET YHTEISTREENIT (viikko 3)

 

Palattuamme Grand Popoon vietämme sunnuntain 15.1 tekemättä mitään. Maanantaista keskiviikkoon päivämme kuluvat jälleen harjoitusten merkeissä. Otamme haltuun Noelin sävellykset ja hiomme edellisen viikon aikaansaannoksiamme. Torstaina lähdemme Cotonouhun kuuntelemaan Lionel Loueken konserttia. Lionel "Gil" Loueke on mahdollisesti suurin yksittäinen syy siihen, miksi alunperin päädyin matkustamaan Beniniin vuonna 2009 päämääränäni opiskella paikallisia perinnerytmejä, mutta se on toinen tarina. Loueken keikka on Cotonoun ranskalaisessa kulttuurikeskuksessa, eli samalla areenalla jolle Helsinki-Cotonou Ensemblen on määrä nousta muutamaa viikkoa myöhemmin. Ainakin kulttuurikeskuksen promootio toimii: Loueken konsertti ei Cotonoussa liikkuessa voi jäädä keneltäkään huomaamatta. Banderolleja on pitkin kaupunkia, ja jokaisesta suuremmasta risteyksestä löytyy Lionel Loueke -julisteita. Tupa onkin täynnä ja konsertti oikein hyvä.  

 

Konsertin jälkeisenä päivänä heräämme varhain, ja suunnistamme jättimäiselle Dantokpan torille etsimään Beninin hallintopääkaupunkiin Porto Novoon vievää puskataksia. Päivälle on kaksi missiota: maistaa legendaarista Porto Novon porsasta ja pitää ensimmäiset yhteiset harjoitukset Ahouandjinoun veljesten kanssa heidän studiollaan. Dantokpa, yksi Länsi Afrikan suurimmista markkinapaikoista, on melkoinen härdelli, mutta Peterin avustuksella taksi löytyy pian. Ostamme käyttöömme koko takapenkin, kun tuntuu ettei jaksa hikoilla yhtään enempää kuin pakko. 

 

Saapuminen Porto Novoon on muistijäljen synnyttävä. Taksi jättää meidät keskelle jonkinlaista kenttää, jolla lojuu kasapäin auringossa muodottomiksi paisuneita muovisia, ilmeisesti täysiä, bensakanistereita. Juha nousee taksista vieden samalla tottuneesti savukkeen huulilleen. Hänen ilmeensä on tuhannen taalan arvoinen, kun hän huomaa vallitsevat olosuhteet, ja sujauttaa tupakat nopeasti piiloon. Katsomme parhaaksi kävellä jonnekin muualle, ennen kuin alamme soitella puheluita ja miettiä seuraavaa siirtoamme.  

 

Muutoin yleinen vaikutelmamme Porto Novosta on välittömästi varsin positiivinen. Paitsi, että Porto Novoa pidetään Beninin kiistämättömänä musiikkipääkaupunkina, meininki vaikuttaa leppoisammalta ja kadut puhtaammilta kuin Cotonoussa. Porto Novosta löytyy paikkapaikoin myös todella viehättävää arkkitehtuuria. 

 

Pelastauduttuamme bensakanistereiden keskeltä, Didier löytää meidät pian, ja opastaa lähimpään lounasravintolaan jossa Porto Novon Porsasta tarjoillaan. Onkin jo lounasaika. Olen kuullut tämän kuuluisan ruokalajin olevan niin hyvää, että sitä maistaneet kasvissyöjätkin ovat hetkellisesti kääntyneet lihansyöntiin. Tämä osoittautui myöhemmin todeksi, kun viimeisellä viikollamme poikkesimme uudelleen Porto Novoon. Tuolloin mukana ollut kasvissyöjäsisareni Aura veteli ison lautasellisen possua, ja pyyhki vielä kastikkeiden rippeet minun makuuni vähän tökkivällä sian vatsalaukun palalla, jota sitten mutusteli onnessaan.

 

Meitä myös valistetaan ensimmäisellä porsaslounaallamme, että kyseinen ruokalaji parantaa mm. Aidsin. Käytännön vinkkinä vielä kerrotaan, että kyseessä on erinomainen treffiruoka. Se nimittäin paitsi auttaa jaksamaan koko yön, tekee myös immuuniksi sukupuolitaudeille, tai ainakin sille pahimmalle.  

 

Saamme eteemme kolme suurta lautasta. Yhdessä on grillattua porsaanlihaa, ja kahdessa muussa erilaisia kastikkeita. Toinen kastikkeista on hyvin tulinen, ja toinen hyvin ruokaisa. Ruokaisa kastike on ilmeisesti veripohjainen, ja siihen on sekoitettuna myös lihanpaloja. Kuulemma ei heikkovatsaisille. Toinen kastike taas on erityisen herkullista mutta hikoiluttavan tulista. Tällä kastikelautasella on vielä apuina raakaa sipulia ja chilipaprikan paloja siltä varalta, että kastikkeen oma piment ei aivan riitä (”piment” on afrikkalainen hyvin tulinen chilipippuri, keskinäisessä matkaslangissamme  tarkoittaa usein myös ruoan tulisuusastetta) Ruokaa syödään käsin dippailemalla lihanpaloja kastikkeisiin. Tulisuutta pehmennetään banaaninlehtiin käärityllä jamssilla ja kylmällä oluella. Yksimielinen tuomiomme: parasta porsasta ikinä. 

 

Ruoan jälkeen tilaamme zemidjat, eli mopotaksit, ja suuntaamme kohti Ahouandjinou -veljesten studiota. Studio sijaitsee punahiekkaisen päällystämättömän kadun varrella vähän keskustan ulkopuolella hyvin erikoisennnäköisen kivitalon yläkerrassa. Yläkertaan kuljetaan kapeita kierreportaita rakennuksen ulkopuolelta, ja itse studio on kaksi noin kuuden neliömetrin kokoista huonetta. Toinen on tarkkaamo ja toinen soittohuone. Studiossa on menossa perkussioiden äänityssessio. Tervehdittyämme kaikkia ja katsastettuamme paikat menemme alakerran baariin odottelemaan Aaronia ja Jeremia. 

 

Varsinaiset harjoitukset pääsevät käyntiin vasta noin puoli kolmelta iltapäivältä. Jeremille on tullut yllättäviä menoja, ja hän on siksi myöhässä. Ahtaudumme studioon siten, että Juha asettautuu rumpuineen soittotilaan, ja loput bändistä tarkkaamoon. Hinkkaamme kolmea hankalinta biisiämme kolme tuntia yhdellä juomatauolla. Afrikkalaiset kun eivät tunnu väsyvän tai tarvitsevan vettä. Ilma on sakeana hiestä ja volyymi täysin hallitsematon. Bändi kuulostaa kuitenkin varsin kehityskelpoiselta, vaikkakin minua alkaa arveluttamaan materiaalin omaksumisen hidas tahti. Kello kuuden aikaan joudun puhaltamaan pelin poikki. Minä, Juha ja Sampo alamme olla väsyneitä ja nälkäisiä, ja lisäksi haluamme ehtiä takaisin Cotonouhun ennen täydellisen pimeän tuloa. Ostamme paluumatkaa keventämään pullollisen pastista, ja hypättyämme puskataksiin emme ole enää ollenkaan väsyneitä, vihaisia tai nälkäisiä. Itse asiassa olemme niin hyvällä tuulella päivän tapahtumista, että päätämme tulla Porto Novoon seuraavanakin päivänä harjoittelemaan, mikäli se vain veljeksille sopii. Sehän sopii, ja seuraava päivä onkin sitten lähes täydellinen toisinto edellisestä sillä erotuksella, että olemme lähtökohtaisesti edellistä päivää melkoisesti väsyneempiä. Etenemme kuitenkin harjoitusohjelmassamme hiukan ripeämmin, koska olemme päässeet käsiksi setin helpompiin biiseihin. 

 

Cotonouhun saavuttuamme menemme syömään, suihkuun ja pienille nokosille. Välikuoleman jälkeen lähdemme "Safari" -nimiselle klubille jameihin. Sampo jää majapaikkaamme lepäämään, mutta minä ja Juha soitamme klubin housebandin kanssa pop-klassikoiden Afrikka-versioita vielä myöhään yöhön. 

 

STUDIOON (Viikko 4.) 

 

Tunnelmat tiivistyvät. Alamme päästä varsinaiseen asiaan. Torstaina ja perjantaina meidän on määrä mennä Oscar Kidjon studioon äänittämään bassoa ja rumpuja levyämme varten. Äänitysten kenraaliharjoitukseksi olemme suunnitelleet soittavamme salaisen harjoituskeikan keskiviikkona "Yes Papa" -nimisessä klubissa Cotonoussa. Lisäksi ystäväni ja yksi Suomen työnantajistani, räppäri/laulaja Axl Smith on tulossa tiistaina paikan päälle. Hänen on määrä tulla kahdeksi viikoksi lomailemaan, tutustumaan projektiimme ja esiintymään keikoillemme muutamaan biisiin. Olemme myös kirjoittaneet yhdessä Axlin kanssa biisin "The Gong", josta on määrä tehdä versio sekä Helsinki-Cotonou Ensemblen levylle, että Smithin omalle tulevalle albumille. 

 

Maanantain ja tiistai-aamun treenaamme Noelin kanssa Farafinan terassilla. Tiistai- iltapäivänä singahdamme kimpsuinemme jälleen Cotonouhun. Vuokraamme illaksi auton käyttöömme eräältä Peterin ystävältä, koska ajattelemme aivan oikein, että Axl ei välttämättä hingu päästä suoraan lentokoneesta matkalaukkuineen mopotaksin kyytiin. Hänestäkin tuli kuitenkin myöhemmin suuri zemidjojen ystävä. 

 

Keskiviikkona puolenpäivän jälkeen pidämme koko bändin harjoitukset Yes Papassa. Aikataulut venyvät ja paukkuvat jälleen melko radikaalisti, ja treenit alkavat varsinaisesti vasta joskus selkeästi illan puolella. Päätämme perua illan harjoituskeikan, koska homma on vielä täysin levällään. Emme yksinkertaisesti ole saaneet tarpeeksi harjoitusta koko ryhmälle. Käytämme illan akkujemme lataamiseen ja tulevien studiopäivien suunnittelemiseen. Käymme kuitenkin Yes Papassa soittelemassa jameissa niitä näitä, ja Axl tulee myös räppäämään ja laulamaan. On hauskaa ja rentouttavaa soittaa vaihteeksi jotain käynnissä olevan projektin ulkopuolelta, ja yleisö on haltioissaan. Ilmeisesti livebändi ja räppäri eivät ole kovin yleinen yhdistelmä Beninissä. 

 

Aamuvarhaisella käymme tavanomaisessa aamiaispaikassamme: kahden nigeriläisen Fulan- herrasmiehen pitämässä katukeittiössä, josta saa tulista munakasta sekä kondensoidusta maidosta ja pikakahvista tehtyä cafe au lait:ta. Paikassa on hyvä meininki. Televisio ja radio ovat yleensä täysillä, ja paikanpitäjän suussa on niin vähän hampaita, että hänen puhettaan on mahdotonta ymmärtää. Kommunikointi sujuu kuitenkin aina hyvässä ja humoristisessa hengessä. Syömme tässä paikassa lähes jokaisena Cotonou -aamunamme. Kutsumme paikkaa piment- ukkojen baariksi. 

 

Ensimmäinen studiopäivä sujuu intensiivisesti. Puolikas päivä hujahtaa rumpumikkien asettelussa, soundien hakemisessa ja kuuntelun rakentamisessa. Studiotyöskentelyämme hidastaa kielimuurin lisäksi eräs hyvin eriskummallinen tekijä. Studion sähköt ovat hyvin epävakaat, kuten afrikkalaisilla sähköillä toisinaan on tapana. Varsinaisia sähkökatkoja ei tällä kertaa tule ainoatakaan, mutta säännöllisin väliaijoin pistorasia antaa hetken hieman vähemmän virtaa kuin olisi suotavaa. Tuolloin studion digitaalisen miksauspöydän kuunteluasetukset muuttuvat joka kerta, ja tästä johtuen joudumme uudelleenrakentamaan monitorointimme herraties kuinka monta kertaa. Saamme kaikesta huolimatta äänitettyä ensimmäisenä päivänä kahdesta kokonaisesta biisistä lopulliset versiot, mutta samalla toteamme tarvitsevamme kolmannen äänityspäivän. Vaikka musiikin osalta kaikki on selvää, homma etenee yllättävän hitaasti milloin mistäkin syystä. Toisaalta, mitäpä sitä Afrikassa kiirehtimään. 

 

MEDIAKAMPANJA

 

Perjantai-aamuna pistäydyn ennen studiolle menoa Cotonoun ranskalaisessa kulttuurikeskuksessa tapaamassa tulevan keikkamme teknikoita, ja allekirjoittamassa sopimuksen kulttuurikeskuksen johtajan kanssa konserttiin liittyvistä finanssiasioista. Minulle selviää, että mikäli olemme valmiita uhraamaan 20% lipputuloistamme, saamme lähetysaikaa ORTB:n (Beninin yleisradio ja televisioyhtiö) tv -kanavilta konsertin mainostusta varten. Tähän tilaisuuteen on pakko tarttua! Vaihtoehtomme ovat joko toimittaa oma tv- mainos, tai mennä vieraaksi studiolle haastateltavaksi ja esiintymään. Valitsen ensimmäisen vaihtoehdon paristakin syystä: konserttiin on enää viikko, äänitykset on saatava tehtyä ja aika käy vähiin, bändi on kokonaisuutena vielä täysin kelvoton ja koko revohkan saaminen samaan paikkaan samaan aikaan tekemään jotain muuta kuin harjoittelemaan tuntuu tässä vaiheessa turhan stressaavalta ajatukselta. Saan lisäksi kuulla, että mikäli mainos on tarpeeksi korkeatasoinen, sitä tullaan esittämään käynnissäolevan Africa Cup of Nations -jalkapalloturnauksen otteluiden mainostauoilla. 

 

Axl ottaa mielissään kopin mainosprojektista, ja kun studiopäivämme käynnistyy, hän alkaa välittömästi työstämään videota macillään tarkkaamossa. Toinen studiopäivämme sujuukin jo selkeästi leppoisammin kuin ensimmäinen. Erityistä komediaa päivään tuovat parivaljakko Axl ja Peter. Axlin työstäessä mainosta, Peter kommentoi jatkuvasti hänen työnsä jälkeä välillä hyvinkin kärkevästi, ja visioi samalla suureellisesti millainen mainoksen tulisi olla. Saamme monet hyvät naurut kokoontuessamme ottojen välissä tarkkaamoon kuuntelemaan äänityksiämme ja heidän sanailuaan. 

 

Seuraavana tiistaina kiikutamme valmiin videon ORTB:n studioille. Joukkuettamme johdatellaan odotushuoneesta toiseen, ja usea ihminen käy vuorollaan katsomassa videon Axlin läppäriltä. Toimittajat ovat vaikuttuneita työn jäljestä ja kyselevät millä ohjelmalla video on tehty. Mainosprojektin lopputuloksen voit katsella täältä.

 

Välillä huoneessa käy talossa vierailevia freelancer radio- ja sanomalehtitoimittajia jututtamassa meitä. Saan käyntikortin ja lupauksen, että mikäli tulemme joskus esiintymään Porto Novoon, mediamylläkkä alueella järjestyy. Eräs radiotoimittaja pyytää minut vieraaksi ohjelmaansa tulevana perjantaina puhumaan projektistamme. Ohjelma on kuulemma viikonlopun menovinkkejä käsittelevä iltapäivä- show, jossa käy myös esiintyjiä haastateltavina. Otan kutsun ilomielin vastaan. 

 

Vihdoin talon korkein johto tulee huoneeseen katsomaan videon. He pitävät näkemästään, ja lupaavat hoitaa pätkän pikimmiten eetteriin. Meidän tulee ainoastaan korjata muutama kirjoitusvirhe. Axl käy korjaustöihin saman tien, kun isot herrat poistuvat huoneesta. Peter sen sijaan aloittaa mittavan syyttelyn Axlin tekemistä "noloista" kirjoitusvirheistä. Huomautamme, että Peter on itse toiminut useaan kertaan videon tekstiosuuksien oikolukijana. Hän huutaa takaisin, että yliopiston käyneenä miehenä hän ei koskaan voisi syyllistyä moisiin lapsuksiin, vaan syyllinen on Axl. Nauramme kaikki paitsi Peter, jonka verenpaine on selvästi päässyt nousemaan, ja vaatii laskeutuakseen hetkisen. 

 

Tiistai-iltana joukkueemme laajenee jälleen kahdella jäsenellä. Siskoni Aura ja Sampon vaimo Liina saapuvat iltakoneella tarkoituksenaan viipyä kaksi viikkoa. Keskiviikkona saamme uusien stipendiaattien siivellä koko porukalle bussikyydin Villa Karoon rauhoittumaan hetkeksi ennen loppuviikon konsertteja. 

 

Grand Popossa Georgette ja Sylvie ovat kiihdyksissään. Comé:ssa toimiva radioasema kaipaa meiltä äänitettä tulevana lauantaina Villa Karossa järjestettävän konserttimme markkinoimiseksi. Meillä on yksi biisi studiosessioiden jäljiltä, jonka Noel on jo ehtinyt laulaa. Pystytän heti studion omaan huoneeseeni Villa Karossa, ja soitan omat kitaraosuuteni. Illallisen jälkeen vetäydyn miksaamaan, ja seuraavana aamuna lähtee radiosoittoon hyvin riisuttu versio Noelin "Agamafa na hede" -kappaleesta. 

 

Saamme myös kuulla aamiaisen jälkeen, että tv-mainoksemme on nähty edellisen illan jalkapallo-otteluiden tauolla. Mediakampanja alkaa olla hallussa. 

 

KENRAALIHARJOITUS

 

Seuraavana päivänä, eli torstaina, lähdemme Juhan, Sampon ja Axlin kanssa jälleen Cotonouhun. Naisten on määrä tulla perästä perjantaina Villa Karo -bussilla suoraan konserttiimme. Aiomme pitää viimeiset harjoitukset koko porukalla Yes Papassa, ja esittää myös joitain kappaleita koko ryhmällä yleisön edessä samana iltana järjestettävissä jameissa. Pääsemme matkaan puolenpäivän aikaan. 

 

Ouidahin kohdalla auto alkaa heittelehtiä, ja puskataksin kuljettaja ajaa tien sivuun. Rengas on puhjennnut. Kaikki soittimemme puretaan tien reunustalle, ja me hakeudumme pienen puun suojaan pakoon polttavaa keskipäivän aurinkoa. Ihmiset hidastelevat kohdallamme ja vilkuilevat uteliaina kolmea valkoista ja yhtä maitokahvin väristä tiellänorkoilijaa. Yksi auto pysähtyy kohdallemme. Se on täynnä luihunnäköisiä miehiä. Takapenkin ikkunasta mies viitttoo minua tulemaan luokseen. "How you doin', my friend?", hän kysyy ja paiskaamme kättä. "In Nigeria you'd be already dead.", hän valistaa. "I'm happy to be in Benin.", vastaan hymyillen. Mies ei hymyile, mutta auto jatkaa matkaansa. 

 

Puskataksimme kuljettaja on tässä vaiheessa saanut irroitettua tyhjän renkaan, ja valmistautuu asentamaan ehjää tilalle. Ikäväkseen hän joutuu kuitenkin pian toteamaan, että sarjoituksesta johtuen vararengas ei sovi kyseiseen autoon. Kuski ei lannistu, vaan ottaa renkaan mukaansa, ja hyppää mopotaksin selkään. Hän palaa noin puolen tunnin kuluttua mukanaan uusi rengas, ja matkamme pääsee pian jatkumaan. 

 

Kun pääsemme Yes Papaan, on muu bändi siellä jo odottelemassa. Tällä kertaa me olemme myöhässä, ja auringossa seisoskelun johdosta nälkäisiä, likaisia, nestehukkaisia ja melko kärttyisiä. Tilaamme Coca Colaa, ja laitamme soittimet pystyyn. Totean kitarani kaulan vääntyneen melkoisesti. Auringossa odottelu ei tehnyt sille hyvää. Lämpötila kotelossa on ollut varmaan 50 astetta. Ei auta kun käydä soittamaan. 

 

Biisit menevät vihdoin katkeamatta alusta loppuun! Ehkä tästä sittenkin tulee jotain. Treenien jälkeen käymme syömässä ja siistiytymässä majapaikassamme. Illalla palaamme Yes Papaan, ja esitämme jamiyleisölle noin puolet ohjelmistostamme. Suoriudun ranskankielisestä yleisölle puhumisesta ala-arvoisesti. Soitamme myös melkoisen epätarkasti ja jännittyneesti. Yleisön reaktioista en muista oikein mitään. Konsertin jälkeen olen kuitenkin positiivisin mielin. Nyt, kun on mokattu lähes kaikki mahdollinen, tulee varsinaisesta konsertista luultavasti oikein hyvä. 

 

SHOW TIME!

 

Seuraavana aamuna käymme internet-kahvilassa hoitamassa asioita ja aamiaisella. Syötyäni suunnistan mopotaksilla ORTB:n studiolle haastatteluun muiden jäädessä kahvilaan surffailemaan. Ohjelma äänitetään aamutuimaan englanniksi, mutta tulee ulos iltapäivällä ranskaksi päällepuhuttuna. En pääse kuulemaan ohjelmaa, koska olemme sen lähetysaikaan kello 16 kulttuurikeskuksella tekemässä soundcheckiä. Kuvasin kuitenkin  hienoja one linereita pullollaan olevan  haastattelun puhelimellani, ja se on nähtävissä täältä. 

 

Illalla konsertissa yleisöä on kaiken kaikkiaan vähän toista sataa. Villa Karon väkikin on saapunut paikalle. Soitamme laadukkaita mutta riskittömiä versioita biiseistämme. Välillä kerron projektin vaiheista englanniksi, ja Noel kääntää ranskaksi. Olemme tulleet siihen tulokseen, että tämä on järkevin järjestely. Soittaminen on hauskaa, kaikki sujuu leppoisasti ja yleisö viihtyy selvästi. Konsertin jälkeen menemme syömään ja juomaan. Valvomme myöhään. 

 

Seuraavana päivänä saamme kyydin Grand Popoon Villa Karolaisilta. Saavumme perille hyvissä ajoin iltapäivällä noin kello kahden maissa. Menemme heti toteamaan, että Villa Karon monitoimitilan lavan läheisyyteen on jo ilmestynyt yksi kaiutin. Äänentoistojärjestelmää kasataan jo täyttä päätä! Olemme sopineet tapaavamme Ahouandjinoun veljekset Grand Popossa klo 16 soundcheckin merkeissä, ja tuolloin pitäisi tötteröiden olla pystyssä. Kamat eivät kuitenkaan ole pystyssä vielä neljältä, eivätkä oikein viideltäkään. Ahounandjinoun veljeksiäkään ei näy. Konsertin on määrä alkaa yhdeksältä. Kasaamme omat kimpsumme ja varmistumme, että niistä kuuluu ääntä. Kun kuudeltakaan homma ei vielä etene, päätämme mennä uimaan saadaksemme muuta ajateltavaa, ja välttyäksemme hermoromahdukselta. Soitan Marcelin pizzeriaan, ja pyydän toimittamaan Villa Karoon 3 pizzaa, koska näyttää siltä ettemme tule ehtimään päivälliselle ennen konserttia. Se siitä rentouttavasta valmistautumisesta.  

 

Puoli seitsemän jälkeen puhallintaiteilijat Jeremi ja Aaron Ahouandjinou saapuvat paikalle, ja aloitamme soundcheckin. Didieriä ei näy missään. Hänellä on kuulemma ollut Ouidahissa keikka viideltä?! Pizzat saapuvat ja mutustelemme niitä säätäessämme monitoreja. Soundcheck polkee paikallaan, ja emme tunnu saavan kuunteluamme järkeväksi, vaikka mitä tekisimme. Vihdoin menen itse tutkimaan miksauspöydästä lähtevää johtoviidakkoa, ja totean koko systeemin olevan kytketty täysin päin prinkkalaa. Puhallan pelin poikki. Pidämme tunnin tauon, ja sovimme tapaavamme lavalla uudestaan puoli yhdeksän. Räyhään teknikoille yksityiskohtaiset ohjeet englanniksi f-sanaa säästelemättä, miten kytkennät tulee suorittaa. Noel kääntää purkaukseni viilipyttymäisesti minan kielelle. Menen ottamaan suihkun ja 30 minuutin torkut. Myös Juha ja Sampo menevät lepäämään. Ahouandjinout käyvät Marcelilla syömässä ns. juoksupizzat. 

 

Puoliyhdeksältä lavalla ei tietenkään ole ketään. Varttia vaille, kun ihmisiä on jo alkanut kokoontua lavan eteen ihmettelemään, saamme soitettua koko bändillä muutaman äänen, ja toteamme kaikki kuulevamme oman soittomme jostain jotenkin. Didierkin saapuu paikalle kosketinsoittimensa kanssa vähän yhdeksän jälkeen. Viisitoista yli yhdeksän aloittavat grand popolaiset tanssiryhmät lämmittelemään yleisöä. Yleisöä onkin saapunut paljon. Koska yö on musta, ja niin ovat ihmisetkin, on lavalta vaikea sanoa kuinka paljon yleisöä on, mutta enemmän kuin silmällä näkee. Tästä tulee hyvä festivaali! Kokoonnumme lavan taakse koko ryhmän voimin, ja skoolaamme lasillisella pastista. Tätä tänne on tultu tekemään, ja nyt on H- hetki käsillä. Kun pääsemme soittamaan, vilkaisemme Sampon ja Juhan kanssa toisiamme jo ensi tahdeilla merkitsevästi. Meillä kaikilla on mielessämme yksi ja sama ajatus: nyt toimii. Soitamme pitkän, rennon, hyväntuulisen ja intensiivisen keikan. Ihmismeri hytkyy ja välillä kylän väki nousee lavalle tanssimaan. Loppuun säästetyt Axlin rap-numerot saavat viimeistään yleisön villiksi, ja eräs nuori mies kiipeää lavalle haastamaan Axlin tanssikilpailuun. Kun lopetamme puoli tuntia sovitun takarajan jälkeen, yleisö huutaa lisää. Tätä konserttia emme taatusti unohda ikinä. 

 

 

 

VIIMEINEN VIIKKO

 

Konsertin jälkeisenä päivänä olo on seesteinen. Aamupäivän vietämme uiden ja laiskotellen. Iltapäivällä lähdemme mopotakseilla Sekon kylään, rajajoen yli Togon puolelle, missä on meneillään viikonlopun mittaiset Voodoo -kinkerit. Pääsemme kuulemaan hyviä rytmejä, nauttimaan sodabia kyläpäällikön kanssa, sekä näkemään monta transsiin vaipumista ja kanan tappoa. Täydellinen Voodoo-ilta siis. 

 

Viimeisellä viikolla ryhmämme hajaantuu. Maanantaina Sampo ja Liina lähtevät kahdestaan Pohjois-Beniniin katsastamaan kansallispuistoja. Juha ja Aura jäävät Grand Popoon hengailemaan, ja minä linnoittaudun Noelin kanssa Farafinaan pystyttämäämme matkastudioon äänittämään Noelin lyömäsoittimia ja lauluja. Farafinan sessiot kestävät kolme päivää ja sujuvat hyvin. Meillä on jatkuvasti hauskaa ja Noel soittaa uskomattoman hienosti. 

 

Torstaina pakkaan kaikki kimpsuni jälleen israelin armeijan rinkkaan, ja lähden Porto Novoon äänittämään Ahoundjinou- veljesten puhallinosuuksia. Juha ja Aura lähtevät mukaan hengailemaan, mutta kyllästyvät jo perjantaina harhailemaan keskenään Porto Novossa, ja palaavat Grand Popoon. Käytän äänityksiin kokonaisuudessaan kaksi päivää, ja saamme purkitettua Jeremin ja Aaronin osuudet viiteen yhdeksästä biisistä. Enempään ei yksinkertaisesti aika riitä. Sunnuntaina pidämme Didierin kanssa vielä kosketinsoitin- ja taustalaulusession Cotonoussa, ja illaksi palaan Grand Popoon. Meidän on määrä lähteä tiistaina kohti kotia, ja äänittämättä on vielä minun ja Noelin duettobiisi "Africa" kokonaisuudessaan. "Africa":n äänityksen hoidamme maanantaina, ja hyväksyttävä otto on purkissa puoli kymmeneltä illalla. Liitymme muiden seuraan Farafinan terassille juhlimaan viimeistä iltaamme. 

 

Hyvää joulun odotusta!

 

Janne Halonen 

 

Helsinki-Cotonou Ensemblen kokoonpano Beninissä:

 

Janne Halonen -kitara, laulu 

Noel Saizonou -lyömäsoittimet, laulu, saksofoni

Juha Räsänen -rummut

Sampo Riskilä -basso

Jeremi Ahouandjinou -trumpetti

Aaron Ahouandjinou -pasuuna

Didier Ahouandjinou -kosketinsoittimet, laulu

Peter Dandji -lyömäsoittimet

Axl Smith -rap

 

Lisäksi Suomessa avustivat:

Visa-Pekka Mertanen -koskettimet

Mikko Pettinen -trumpetti, laulu

Panu Syrjänen -saksofonit